Matkustin vuodenvaihteessa 2016-2017 Portossa ja Azoreilla ja tavoitteeni oli syödä kalaa tai jotakin merenelävää joka päivä. Syön mielläni lähes kaikkea, mitä merestä nousee, niinpä saariryhmä keskellä Atlanttia piti olla täydellinen kohde.
Olihan se, lähes aina. Sain paikallista kuivattua turskaa eli bacalhauta, rapeita sardiineja, herkullista sushia, tonnikalaa, pietarinkalaa, punakurnusimppua, kummeliturskaa ja luikeroturskaa sekä erilaisia äyriäisiä. Mutta sain sentään myös koppuraksi leivitettyä nimetöntä lounaskalaa. Vieläkin puistattaa.
Merenkäynti oli joinakin päivinä niin kovaa, että edes kalastajat eivät lähteneet merelle, niinpä "päivän kala" saattoi olla myös esimerkiksi juustolautanen. Turha tuomita, olisit itse tehnyt samoin niiden ihanien paikallisten juustojen äärellä.
Koska matkustin sesongin ulkopuolella, osasin odottaa vähäistä ruuhkaa. Sitä en osannut odottaa, että olisin Hotel Graciosan ainoa asukas. Toki oli joulu, mutta ajattelin, että kai nyt joku muukin pakenee juhlapyhiä yksin pikkusaarelle keskelle valtamerta. Ei ilmeisesti.
Ennen reissua kirjoitin hotelliin ja kysyin, tarvitaanko jouluaattoillaksi varaus. "Varaamme sinulle pöydän klo 19," he vastasivat. Seitsemältä laskeuduin huoneestani hotellin ravintolaan vain havaitakseni, että olin myös ravintolan ainoa asiakas ja paikalla oli kolme henkilökunnan edustajaa - vain minua varten. Hävetti ja huvitti.
Myös aamulla olin ruokasalissa yksin ja minulle olikin katettu oma aamiaispöytä "yksi kaikkea" -metodilla. Joulupäivänä sentään paikalla oli vain vastaanottovirkailija, joka pyöräytti minulle toastin lounaaksi.
Azorilaisesta avuliaisuudesta kertoi myös se, että kun tiedustelin hotellin verkkosivuilla mainittua polkupyörän lainausta, kerrottiin ettei sellaista ole, mutta hotellin johtajan polkupyörä voitaisiin tuoda minulle lainaan - Lissabonista. Kieltäydyin ja kiitin ystävällisyydestä.
Vaikka mereneläviä oli siis tarjolla yllin kyllin, oli reissun mieleenpainuvin ateria aivan jotakin muuta. Olin varannut päivän kiertomatkan ympäri Azorien pääsaarta São Miguelia. Koska sielläkään ei ollut sesonki, osallistui retkelle kanssani vain yksi iäkäs eläkeläispariskunta sekä tietenkin opas, joka otti tunnollisesti valokuvat jokaisesta pysähdyspaikasta pikkubussissa istuville vanhuksille.
Ensimmäisellä pysähdyksellä maistelimme paikallista kermaleivosta pastel de nataa, mutta varsinainen ateria oli vielä edessä. Kävimme tutustumassa Furnasin vulkaanisiin kuumiin lähteisiin ja siellä, kuumaan hiekkaan haudattuna kypsyi cozido, padallinen perunoita, kaalia ja monenlaista lihaa (possua, nautaa ja kanaa) sekä makkaroita (veri- ja joku muu).
Vaikka en ole mikään erityinen lihansyöjä, tämä oli aivan taivaallisen hyvää. En tiedä, kauanko pata oli hiekassa muhinut, mutta kaikki oli kypsynyt pehmeäksi ja herkulliseksi. Jälkiruoaksi söimme viipaleet mehevää ananasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!