Ei ainoastaan leivästä, mutta melkein

Kun olen nälissäni, ajattelen yleensä ensimmäisenä leipää. Mieluiten ruisleipää, mahdollisimman hapanta, parhaimmillaan hiivatonta ja pelkkää ruista sisältävää. Viime aikoina olen löytänyt myös kauraleivän sekä juurella nostatetun vehnäleivän ihanuuden.

Ulkomailla kaipaan tuhtia voileipää, erityisesti aamiaisella. Vaikka olen perso myös makealle, se ei uppoa aamulla, joten usein pyörinkin hotellin aamiaishuoneessa tai kahvilassa epätoivoissani etsien patongin, voisarven tai vitivalkoisen sämpyläni väliin edes juustoviipaletta, mitä tahansa suolaista.

Ei ilahduta sen seitsemän sorttia kakkusia, jos ne ovat tarjolla oman suun suhteen väärään aikaan. (Toinen jännityksen paikka hotelliaamiaisella on aina se, ovatko kahvi ja appelsiinimehu riittävän vahvaa vai ihan litkua.) Tai sitten aamiaista ei saa lainkaan. Ja se jos mikä kuohuttaa tunteita.

Jouduin elokuussa 2013 viettämään yön Heathrow'n lentokenttähotellissa, kun kotimatka Edinburghista sai yllättäviä käänteitä. British Airways -lentoyhtiön tarjoama hotelli oli kristallikruunuineen, marmorilattioineen ja kylpyammeineen toki hieno, mutta olisin mieluummin ollut samaan aikaan jo kotona. Lentokenttäalueelta ei lähikauppaa löytynyt, mutta koska tarjolla oli illallinen meille uudelleenreititetyille, arvelin selviäväni aamupalalle saakka ilman omia eväitä.

Aamulento oli lähdössä sianpieremän aikaan, mutta hotelli ei tarjonnutkaan aikaisille lähtijöille mitään, vaikka ei liene poikkeuksellista, että juuri lentokentän vieressä yöpyvillä saattaa olla sellaisia tarpeita. Usein tarjolla on jugurttia tai muuta pientä, vaikka tuhdimpi aamiainen olisikin tarjolla vasta myöhemmin. Ei Radisson Blu Edwardianissa, tiedoksenne.

Maha (ja ehkä hieman ääneenkin) muristen lähdin siis suoraan kentälle. Lentokentällä oli hirmuinen ryysis, kuten Heathrow'lla on aina. Kaikissa kahviloissa jonot olivat niin pitkiä, että turvauduin kioskin tarjontaan. Jonotin ihan liian kauan päästäkseni maksamaan pussillisen liian suolaisia perunalastuja nautittavaksi liian sokeroidun appelsiinimehuni kanssa.

Kun lopulta pääsin Finnairin sinivalkoisten siipien suojaan, olin jo aivan epätoivoinen ja kaameassa nälkä-ja väsymyskiukussa.

Sitten lentoemännät alkoivat tarjoilla kahvia ja ruisleipää. En tiedä, milloin olisin ollut niin onnellinen sellofaaniin kääritystä hieman nihkeästä juustoreissumiehestä, että päästin salaa pienen iloitkun. Koti oli jo heti hieman lähempänä.

Muistoja lautasella: Azorit

Matkustin vuodenvaihteessa 2016-2017 Portossa ja Azoreilla ja tavoitteeni oli syödä kalaa tai jotakin merenelävää joka päivä. Syön mielläni lähes kaikkea, mitä merestä nousee, niinpä saariryhmä keskellä Atlanttia piti olla täydellinen kohde.

Olihan se, lähes aina. Sain paikallista kuivattua turskaa eli bacalhauta, rapeita sardiineja, herkullista sushia, tonnikalaa, pietarinkalaa, punakurnusimppua, kummeliturskaa ja luikeroturskaa sekä erilaisia äyriäisiä. Mutta sain sentään myös koppuraksi leivitettyä nimetöntä lounaskalaa. Vieläkin puistattaa.

Merenkäynti oli joinakin päivinä niin kovaa, että edes kalastajat eivät lähteneet merelle, niinpä "päivän kala" saattoi olla myös esimerkiksi juustolautanen. Turha tuomita, olisit itse tehnyt samoin niiden ihanien paikallisten juustojen äärellä.

Koska matkustin sesongin ulkopuolella, osasin odottaa vähäistä ruuhkaa. Sitä en osannut odottaa, että olisin Hotel Graciosan ainoa asukas. Toki oli joulu, mutta ajattelin, että kai nyt joku muukin pakenee juhlapyhiä yksin pikkusaarelle keskelle valtamerta. Ei ilmeisesti. 

Ennen reissua kirjoitin hotelliin ja kysyin, tarvitaanko jouluaattoillaksi varaus. "Varaamme sinulle pöydän klo 19," he vastasivat. Seitsemältä laskeuduin huoneestani hotellin ravintolaan vain havaitakseni, että olin myös ravintolan ainoa asiakas ja paikalla oli kolme henkilökunnan edustajaa - vain minua varten. Hävetti ja huvitti. 

Myös aamulla olin ruokasalissa yksin ja minulle olikin katettu oma aamiaispöytä "yksi kaikkea" -metodilla. Joulupäivänä sentään paikalla oli vain vastaanottovirkailija, joka pyöräytti minulle toastin lounaaksi. 

Azorilaisesta avuliaisuudesta kertoi myös se, että kun tiedustelin hotellin verkkosivuilla mainittua polkupyörän lainausta, kerrottiin ettei sellaista ole, mutta hotellin johtajan polkupyörä voitaisiin tuoda minulle lainaan - Lissabonista. Kieltäydyin ja kiitin ystävällisyydestä.

Vaikka mereneläviä oli siis tarjolla yllin kyllin, oli reissun mieleenpainuvin ateria aivan jotakin muuta. Olin varannut päivän kiertomatkan ympäri Azorien pääsaarta São Miguelia. Koska sielläkään ei ollut sesonki, osallistui retkelle kanssani vain yksi iäkäs eläkeläispariskunta sekä tietenkin opas, joka otti tunnollisesti valokuvat jokaisesta pysähdyspaikasta pikkubussissa istuville vanhuksille.

Ensimmäisellä pysähdyksellä maistelimme paikallista kermaleivosta pastel de nataa, mutta varsinainen ateria oli vielä edessä. Kävimme tutustumassa Furnasin vulkaanisiin kuumiin lähteisiin ja siellä, kuumaan hiekkaan haudattuna kypsyi cozido, padallinen perunoita, kaalia ja monenlaista lihaa (possua, nautaa ja kanaa) sekä makkaroita (veri- ja joku muu). 

Vaikka en ole mikään erityinen lihansyöjä, tämä oli aivan taivaallisen hyvää. En tiedä, kauanko pata oli hiekassa muhinut, mutta kaikki oli kypsynyt pehmeäksi ja herkulliseksi. Jälkiruoaksi söimme viipaleet mehevää ananasta.

Muistoja lautasella: Hákarl

Reykjavikissa kesällä 2017 ystäväni tarjosi minulle ja puolisolleni islantilaisia herkkuja. Juustot olivat mainioita, leipä maukasta. Sitten hän kysyi, haluammeko maistaa hákarlia.

Meillä oli aavistus siitä, mitä oli tiedossa eli tietenkin halusimme, mutta epäilykset alkoivat herätä ja katumus nostaa päätään, kun emäntämme haki herkun parvekkeeltaan. Ei kuulemma halunnut sitä sisään asuntoon yhtään pidemmäksi aikaa, kuin oli tarpeen.

Hákarl on joko jättiläishaista tai holkerista ensin 6-12 viikkoa maakuopassa käyttämällä ja sitten 4-5 kuukautta kuivattamalla valmistettu perinneruoka, jonka omalaatuinen maku huuhdotaan alas brennivinillä eli käytännössä paloviinalla.

"Ajatelkaa vahvoja juustoja". sanoi emäntämme ja niin me teimme. Ammoniakkinen haju tai todella kypsän juuston maku ei kuitenkaan ylittänyt jänteikästä suutuntumaa. Viina maistui oikein hyvältä tämän jälkeen. Yksi pala riitti.

Muistoja lautasella: Barcelona

Tammikuussa 2014 matkustin ystäväni kanssa muutamaksi päiväksi Barcelonaan. Toisena päivänä kipitimme heti aamusta Sagrada Famiglia -kirkkoon, jonka lasimaalausten lävitse siivilöityvä aurinko sai tällaisen paatuneenkin pakanan kokemaan pyhyyden hetken.

Kirkosta päästyämme shoppailimme pitkin päivää nauttien paitsi herkulliset friteeratut sardellit lounaaksi, myös muutamat tuhdit gin & tonicit (joiden myötä päädyin ostamaan kengät, joissa ei voi kuin istua ja silloinkin sattuu, mutta se on toinen tarina se). Illallisaikaan olimme aivan uupuneita ja ostokset nopeasti hotellille heitettyämme sellaisessa nälkäkiukussa, että päätimme mennä ensimmäiseen ravintolaan, johon vain suinkin mahtuu.

Viereisessä korttelissa oli pieni baari ja toivoimme, että sieltä saisi edes tapaksia ensihätään. Mutta kun tarjoilija kuuli, että tulisimme syömään, hän ohjasikin meidät baarin takaa avautuvaan ravintolaan, jonka keskellä avokeittiössä hääräsi charmantti kokki.

Yritimme mennä vaivihkaa sivupöytään, mutta kokki vaati meitä tiskin ääreen istumaan. Menimme vähän epäluuloisina, mutta ateriasta sukeutui sekä kulinaarinen riemu että viihdyttävä esitys. Saimme flirttiä koko rahan edestä, mutta myös aivan ihanaa ruokaa. Tiski oli täynnä kaikenlaista merenelävää, jota en osaisi edes nimetä ja kokki pariloi ja paistoi niitä showmiehen elkein.

Pääruoaksi tilaamamme paella viivästyi hieman - mitä emme olleet ehtineet edes huomata, sillä alkupaloiksi nautitut tapakset ja drinkit olivat jo vieneet pahimmat kiukut mennessään - ja kokki kiikutti meille hyvitykseksi vielä yhdet tapakset. Kun selvisi, että lautasella oli lihaa ja ystäväni puolestaan kala-kasvissyöjä, hän pyöräytti vielä pannullansa kourallisen pienenpieniä simpukoita.

Onnellisina ja vatsat täynnä meidän olikin sitten helppo vyöryä kadun yli takaisin hotelliin.