Kun olen nälissäni, ajattelen yleensä ensimmäisenä leipää. Mieluiten ruisleipää, mahdollisimman hapanta, parhaimmillaan hiivatonta ja pelkkää ruista sisältävää. Viime aikoina olen löytänyt myös kauraleivän sekä juurella nostatetun vehnäleivän ihanuuden.
Ulkomailla kaipaan tuhtia voileipää, erityisesti aamiaisella. Vaikka olen perso myös makealle, se ei uppoa aamulla, joten usein pyörinkin hotellin aamiaishuoneessa tai kahvilassa epätoivoissani etsien patongin, voisarven tai vitivalkoisen sämpyläni väliin edes juustoviipaletta, mitä tahansa suolaista.
Ei ilahduta sen seitsemän sorttia kakkusia, jos ne ovat tarjolla oman suun suhteen väärään aikaan. (Toinen jännityksen paikka hotelliaamiaisella on aina se, ovatko kahvi ja appelsiinimehu riittävän vahvaa vai ihan litkua.) Tai sitten aamiaista ei saa lainkaan. Ja se jos mikä kuohuttaa tunteita.
Jouduin elokuussa 2013 viettämään yön Heathrow'n lentokenttähotellissa, kun kotimatka Edinburghista sai yllättäviä käänteitä. British Airways -lentoyhtiön tarjoama hotelli oli kristallikruunuineen, marmorilattioineen ja kylpyammeineen toki hieno, mutta olisin mieluummin ollut samaan aikaan jo kotona. Lentokenttäalueelta ei lähikauppaa löytynyt, mutta koska tarjolla oli illallinen meille uudelleenreititetyille, arvelin selviäväni aamupalalle saakka ilman omia eväitä.
Aamulento oli lähdössä sianpieremän aikaan, mutta hotelli ei tarjonnutkaan aikaisille lähtijöille mitään, vaikka ei liene poikkeuksellista, että juuri lentokentän vieressä yöpyvillä saattaa olla sellaisia tarpeita. Usein tarjolla on jugurttia tai muuta pientä, vaikka tuhdimpi aamiainen olisikin tarjolla vasta myöhemmin. Ei Radisson Blu Edwardianissa, tiedoksenne.
Maha (ja ehkä hieman ääneenkin) muristen lähdin siis suoraan kentälle. Lentokentällä oli hirmuinen ryysis, kuten Heathrow'lla on aina. Kaikissa kahviloissa jonot olivat niin pitkiä, että turvauduin kioskin tarjontaan. Jonotin ihan liian kauan päästäkseni maksamaan pussillisen liian suolaisia perunalastuja nautittavaksi liian sokeroidun appelsiinimehuni kanssa.
Kun lopulta pääsin Finnairin sinivalkoisten siipien suojaan, olin jo aivan epätoivoinen ja kaameassa nälkä-ja väsymyskiukussa.
Sitten lentoemännät alkoivat tarjoilla kahvia ja ruisleipää. En tiedä, milloin olisin ollut niin onnellinen sellofaaniin kääritystä hieman nihkeästä juustoreissumiehestä, että päästin salaa pienen iloitkun. Koti oli jo heti hieman lähempänä.
